Lopetan koko paskan

Tekisi mieli kyllä. Nimittäin lopettaa koko paskamainen lepäily, ja tehdä vain kaikkea kivaa. Kuten vaikka reenata. Ja kävellä ilman keppejä. Hypätä tasajalkaa ihan antaumuksella. Juosta, loikkia, pomppia. Edes vesijuosta, käydä salilla, pyöräillä tai hiihtää niin paljon kuin sielu sietää. Saada jotain täytettä harjoituspäväkirjaan.

Mikä tässä nyt muka mättää?

Olin kyllä ajatellut kirjoittaa kuluneesta talvesta. Siitä, kuinka elämän pääsisältö muodostuu sängyllä makoilusta ja kehonkuuntelusta. Tai ei oikeastaan kehon, vaan oikean reisiluun kaulan ja sitä ympäröivän, halkaisijaltaan noin parikymmentä senttiä olevan alueen kuuntelusta. Yllättävän vikkelästi päivät ovat kuluneet pohtiessa sitä, että tuntuuko siellä jotain vai eikö tunnu. Vai tuntuuko sittenkin. Ja sitten kun tuntuu, niin pääsee pohtimaan, että onko tämä vain tuntemus vai suorastaan särky. Kunnon säryn kanssa ei onneksi tarvitse miettiä muuta kuin sitä, että mikä saatana siinä on kun jalka ei parane. Olenko sittenkin tehnyt väärän johtopäätöksen tullessani tulokseen, että luu paranee parhaiten selinmakuulla möllöttäessä?

Särytkin häviävät ajan kanssa.  Kun viikko oli kulunut ilman että juuri mitään tuntuu sain luvan aloittaa varovarovaisen vesijuoksun ja kuulostella entistä tarkemmin. Tuntuuko, eikö tunnu, tuntuuko ehkä ennemmin lihaksessa, jota ei ole lähes kolmeen kuukauteen rasitettu. Ensimmäinen yritys aiheutti särkyä kahden kerran jälkeen, toinen on edennyt jo viiteen vesijuoksuun ja tuntemuksiin, jotka voi toistaiseksi vähätellä olemattomiin. Olisko huomenna aika vanhan kunnon leposäryn?

Kappas, edes jokin suunnitelmani onnistuu edes vähän sinne päin. Kirjoitin kuluneesta talvesta. Jos sitten seuraavaksi onnistuisin pääsemään toteuttamaan huolellisesti hiomaani harjoitussuunnitelmaa. Kirveen kaivoonheittämispäivä on 9.7. Sitä odetellessa lopetan tämän jaarittelun.

-marika.