Sveitsin flunssaviikko

Viime viikon katsastus- ja leirimatka Sveitsiin oli osaltani melkoinen farssi. Matkapäivä maanantaita edeltäneet kaksi SM-keskimatkan starttia laittoivat kropan koville ja sairastumisriski kasvoi kohisten. Kisojen jälkeen lyhyiksi jääneet yöunet, matkustus kohteeseemme ja talven jäljiltä viileähkö majoitus olivat liikaa vastustuskyvylleni ja heräsin seuraavana aamuna kurkku tukkoisena. Keskiviikkoon mennessä pikkuköhä oli kehittynyt kunnon flunssaksi ja loppuviikko menikin lepäillessä.

Viimeksi, kun sairastin flunssan huhtikuussa pääsarjan MC- ja EM-katsastusten aikaan, sain haudata haaveet kisalipuista kyseisiin kekkereihin. Nyt väliin jäivät viimeiset nuorten MM-näyttökilpailut, jotka juostiin leiriviikon päätteeksi. Valintoihin vaikuttava pistetilini ei ollut kevään muissa näyttökilpailuissa SM-maastoja lukuun ottamatta päässyt juuri karttumaan, joten oli selvää, että voisin tulla valituksi MM-joukkueeseen ainoastaan harkintapaikalla. Mieli oli arvatenkin maassa ja vaikka minulla olikin näyttöjä edellisiltä vuosilta, sain jännittää joukkuen kokoonpanoa viimeiseen asti. Helpotuksekseni minut valittiin.

Toipilaana oli aikaa ihastella maisemia.

Muiden treenatessa minulla oli aikaa analysoida mennyttä kevättä. Jostain syystä olen epäonnistunut useimmissa tärkeissä suunnistuskilpailuissa ja tehnyt sellaisia virheitä, joita en yleensä tee. Juoksuvauhti sen sijaan on ollut hyvällä mallilla. Olen huomannut, että harjoitteluni painopiste on fysiikan vahvistamisessa paitsi tuntimäärällisesti, mutta myös ajatuksen tasolla. Treenaan niin kuin lajini olisi kestävyysjuoksu ja taitoharjoitukset ovat välillä kuin kevyen juoksulenkin korvikkeita. Kesän pääkisojen lähestyessä on ollut tärkeintä se, että juoksu kulkee, eikä viimeistellä suunnistusvirettä.

Edelleenkin minulle on tärkeää mitata juoksuvauhtini kehittymistä juoksukisoissa, jotka kertovat konkreettisesti sen hetken kuntoni. Aion kuitenkin tästä eteenpäin mennä enemmän suunnistuksen ehdoilla ja tehdä sellaisia valintoja, jotka auttavat minua kehittymään nimenomaan suunnistajana, eikä vain juoksijana. Suunnistus on kuitenkin se laji, jossa tahdon menestyä ja päästä pitkälle. Nyt siis vain pää pystyyn ja kohti heinäkuuta, jolloin saan Sveitsissä uuden mahdollisuuden, kun JWOC starttaa.

-Anna

Aloittelevan arvokisamitalistin ohjelma

Nyt kun pääsin metallin makuun EM-kisoissa, haluaisin jakaa täällä tiivistelmän tekosistani, jotka johtivat minut palkintokorokkeelle maailman kärkinaisten kylkeen.

Yksinkertaisesti seuraamalla tätä helppoa kymmenportaista ohjelmaa pääset tasolle, jolla arvokisamitalin voittaminen on mahdollista.

1. Lusi pitkä telakka. Kun ei tarvitse reenata, niin on aikaa pohtia huolella kuinka reenata sitten kun taas pääsee reenaamaan.

2. Hiihdä joulu-tammikuussa niin monta yli 20 tunnin reeniviikkoa, että muistat kirkkaasti koko lopputalven, miltä hiihtolenkillä hyytyminen kahdenkymmenen kilometrin päässä autolta tuntui ja osaat vältellä kyseistä tunnetta.

3. Kun määrä on tehty, voit rauhassa keskittyä laatuun. Toteuta lopputalven laatuharjoittelu Etelä-Euroopassa. Juokse WRE-kisoja ja ole kunnossa väärään aikaan vuodesta.

4. Ota keväällä hermoja repivä pikkuvamma, joka pilaa kevään MM-tyyppimaastoleirin. Toivu kuitenkin täyteen juoksukuntoon parissa viikossa.

5. Juokse näyttökisoissa niin hyvin, että pääset kisoihin.

6. Kun puut alkavat vihertää, hypää allergia- ja astmaliiton vuoristoradan vaunun kyytiin. Käy säätilan vaihtelun mukaan osapuilleen joka toinen viikko huipulla ja joka toinen pohjalla. Eipähän pääse odotukset kasvamaan liikaa. Tunne olosi vähän paremmaksi Suomessa ennen EM-kisoja vain huomataksesi Tsekissä, että kroppaan tarttuu hapen sijaan vain happoa.

7. Uskottele kuitenkin itsellesi sprintin alkuverryttelyssä, että olo on normaali ja lähde juoksemaan kisaa normaalisti. Jää viimeisellä puolellatoista kilometrillä juoksuvauhdin puutteella kärkeen 40 sekuntia. Kiukuttele, mutta lohduttaudu sillä, etteivät nämä EM-kisat ole kauden päätavoite.

8. Ala tuntea olosi paremmaksi keskimatkan havupuisissa mallimaastoissa. Pohdi, että saatat sittenkin kyetä kampeamaan itsesi sijan kymmenen tienoille keskimatkalla, jos liput löytyvät. Tunne alkuverryttelyssä olosi niin tukalaksi, että tavoitteeksi muuttuu maaliinpääsy ennen neljä minuuttia perään starttaavaa Janssonia. Kaiva jostain taisteluasenne esiin ja päätä, että ****t kulusta, mutta et ainakaan koukkaa yhtään tänään. Suunnista hyvin, kärsi itsestäsi irti kaikki voiman rippeet ja kuule maalissa, että mitali tulee. Ole hämmentynyt ja tuuleta nuivakasti.

9. Jos osaat ennustaa keskimatkan kisan jälkeen, että huomenna viestissä et ole palautuneimmillasi, pyydä kakkososuutta. Toivo ankkuriksi naista, jolla fysiikka riittää eli Merjaa. Avaajaksi tuore nainen.

10. Arpaonnesta on hyötyä. Jos ankkuri lähtee kärkipaikan sijaan takaa-ajoon, on suotavaa, että hitaammat hajonnat on kolattu jo kahdella ensimmäisellä osuudella ja ankkuri saa sisäkaarteen. Sitten vain odottelet kiriä, jota Mersu ei koskaan häviä. Juhli voittoa joukkuekavereiden kanssa.

Ja taas tässä kävi näin. Parhaani yritin kirjoittaa hehkutusraportin kisoista, mutta epäonnistuin. Fiilistellään nyt sen verran, että en olisi ikinä uskonut tulevani EM-kisoista kotiin kahden mitalin kanssa. Tosin en tullutkaan, sillä unohdin mitalit hotellihuoneeseen.

-marika.

PS. Liikkuvaa kuvaa löytyy täältä:
http://livecenter.orienteering.org/

10mila 2016 - miten meni?

-No.. Tein sen kauheen pummin siellä takarinteessä. Siinä alko tulla vähän eroa kärkeen ja mä katoin että tässä alamäessä kelaan kärjen kiinni. Lähdin siitä tieltä huolimattomasti ja sitte en saanu mistään kiinni siellä rinteessä. Ei hitto, joku yli kolme minuuttii. Kyllä vitutti siinä lopun niityllä ohitella ku edellä oli vaikka ketä. Fyysisesti oli hyvä päivä, mut kyllä siinä alussa lyötiin kovaa se kaks kilsaa mäkeä pelkkiä niitä latupohjia.

-No ihan hyvin. Tein mä siinä pienen virheen sinne mäkeen ja se lopun reitinvalinta. Olis pitänyt mennä tielle mut siellä olisin joutunut siellä yksin puskemaan kun muut lähti sinne vihreeseen oikealta. Mut siinä hävisi varmasti. Se on niin vaikeeta mennä muualle ku letka. Mut olisi siitä saanu sen tärkeen minuutin pois kun sillä reitinvalinnalla kyllä jäi.

-Ois pitäny se Järla ja Århus saada kii tossa loppuniityllä, mut ei vaan pystyny. Alussa oli kyl nihkeetä ku vedettiin ekat kaks kilsaa mäkeen ja siel ku jouduin jyrkint penkkaa kävelee ni mietin et taasko tää on tätä. Mut siit se sit lähti kulkee ihan hyvin siel vaatival alueel. Viimiset pari-kolme kilsaa oli vaan juoksuu ja sain just ennen sitä Klingenberin kii. Sit lähettiin jojottaa siihen tiäl ja mä yritin sitkistel mukana. Kyl mä jotenki siin pysyin mut sit mul oli varmaa pidempi hajonta ku mun piti käyd kaks rastii ja niitten jälkeen niityl iso letka oli yli sata metrii eel ja mä tiäsin et noi pitää vetää kii ennen vaihtoo.

No muut mä sain ku ne koukkas tai oli hajonta, mut just se Århus ja Järla jäi eteen. Iha jees kuitenki kaiken siitepölyhapotuksen jälkeen. Kyl mä niitten maastojen jälkeen mietin et en mä voi ol näin saatanan huano mut pelkäsin kuitenki et oon.

Mut se pual minuuttii ois pitäny viel ottaa et Mandi ois päässy letkaan.

-Pummasin sitä lasten rastia! Ei saakeli sitä samaa jyrkännettä mikä oli junnuilla aamulla. Just olin saanu Järlan selän näkyviin ja sitte sitä joku 30 sekkaa. Ja sitte seuraava reitinvalinta, vedin siinä eka mäen ylös mut sit kuitenki laskin mäen alas ja hävisin varmana. Olis pitäny mennä vaan sieltä ylhäältä kokonaan.

Siinä ois voinu vielä homma kääntyä. Muuten oli hyvä päivä ja happi kulki. Siinä alussa jo tiesi et tänään mä en hyydy. Harmittaa kyllä. Vaikka alussa jäätiin ni olis viesti voinu kääntyy mones paikas.

-Ei mihinkään. En tiä mikä tänään oli mut syke oli vaan koko ajan jotain 160. En tajua miksei mitään tapahtunu vaik koko viikon on kulkenu hyvin. Eilenki oli ihan lupaava kulku. Viime vuonna Venloissa mun keskisyke oli jotain 188 ja nyt hyvä että aerobisen kynnyksen yli.
Ja kyl mä koukkasinki. Heti alussa tossa niityllä vaik oli ihan helppo rasti. Ettenää voi uskoa kuin typerä pummi ennenku näätte gepsin. Mä en tajua miten en tajunnu sitä keltasta ollenkaan. Mä ajattelin jotenki olevani siellä ylhäällä aidalla vaikka tajusin etten voi olla siellä. Mä vittu perustan ilmeisesti suunnistukseni aitoihin. Mä olin kyllä huono. Sori, en tiä koska oisin viimeksi ankkuroinu näin huonosti. Mitä mä jäin keulaan, vaikka kuin paljon. No kuukausi Venloihin, siellä sitte.

La Vuelta a Iberia

Kuusi viikkoa Espanjassa ja Portugalissa on takana ja minä olen palannut takaisin kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Kaivellaanpa vähän vanhoja ja kurkistetaan, miten viimeiset puolitoista kuukautta ovat kulkeneet.

Valmistautuminen, Joensuu.

Juoksen tasotestin, jossa ei ole tapahtunut yhtään kehitystä edellisestä. Vaivun murheen alhoon ja ruttaan harjoitussuunnitelmat roskiin. En ymmärrä valmentautumisesta mitään. Pidän kuitenkin suunnitellun kevyen viikon ja sen päätteeksi juoksen parhaat talvikauden kaksitonniset ja tonnit ikinä. Kaivan lopputalven suunnitelman roskakorista ja lähden etelään.

Ihan ite askartelin reittikartan. Paintilla tietty.

Etappi I, Ciudad Rodrigo

Maanantaisin ja tiistaisin en juokse, vaan poljen crosstraineria ja murehdin sitä, ettei viitenä päivänä viikossa juoksemalla voi päästä kuntoon. Viisi päivää juoksu kuitenkin kulkee ja kuntokin taitaa koheta.

Sitten alkaa kolottaa säärtä. Olen varma, että siellä on rasitusmurtuma. Jalkani eivät kestä edes näitä kilometrejä. Juoksen kuitenkin reenin loppuun, oli rikki tai ei. Kriisipalaveroin maajoukkuelääkärin kanssa ja käytän kaiken Vuokatista tarttuneen urheiluhierontataitoni säären lihasten ja kalvojen pehmittämiseen.

Etappi 2, Pedrogao de Sao Pedro

Säärikipu häviää. Ei mun jalat olekaan lasia, mutta etsiydyn silti tunnollisesti maanantaina ja tiistaina salille hinkkaamaan korvaavaa reeniä.

Ei tietenkään ruokittu naapurin kissoja.

Etappi 3, Lissabon

Rintti kulkee. Metsässäkin kulkee, mutta suunnistan kuin kevätlaitumelle irtipäästetty lehmä.

Kato Sofia, pystyn nykyään pelkän maalisuoran sijaan juoksemaan koko kisan silmät kiinni!

Etappi 4, takaisin Pedrogaossa

Potugal O-meetingin ekana päivänä voitan keskimatkalla parilla sekunnilla Janssonin. Taakse jää lisäksi liuta muita maailmanrankin top-20-naisia. Johtopäätös: Janssoni ei varmaan juossut kovaa tänään, tuskin muutkaan. Seuraavana päivänä, kun melkein kaikki (minäkin) vain lenkkeilevät ja säästelevät huomiselle WRE-pitkälle matkalle, Jansson tulee juttelemaan ja ihmettelemään, kuka olen ja miten saatoin päihittää hänet eilen, koska hänkin oli juossut lähes virheettömän kisan.

Seuraavan päivän pitkä matka pudottaa minut taas maanpinnalle, ellei suorastaan maan rakoon. Ei puolentoista tunnin piikkipusikkoiselle, kivikkoiselle ja penkkaiselle pitkälle matkalle voikaan lähteä samalla suunnistustekniikalla ja -taktiikalla kuin laitumella juostulle keskimatkalle. Tai voi, mutta lopputuloksena on monta hosuttua reitinvalintavirhettä ja aivan liian aikaisin loppuunjuostut jalat.

Ehkä jonain päivänä kovin kisa, josta selviän ei ole enää reilun tunnin suoraviivainen pitkä matka jossain mukavassa avokalliomaastossa.

Näyttääpäs hyvältä.

Etappi 5, Tolosa

NAOM: Tove on kaukana, mutta muut takana. Plussan puolelle jäätiin. Reiluun kolmeen viikkoon tuli juostua 7 täysivauhtista kisaa, joiden tuloksista voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: olen kunnossa väärään aikaan vuodesta.

Etappi 6, Barbaten maajoukkueleirikeskus

Joku oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin mielipiteen, jonka mukaan naiset nauttivat urheilussa enemmän pehmeistä arvoista, kuten mukavasta yhdessäolosta, kuin kilpailemisesta saati sitten voittamisesta. Allekirjoitan täysin. Maajoukkuleirilläkin käydään ihan vain nauttimassa mukavasta yhdessäolosta, joka on parhaimmillaan 10% nousukulmaisen mäen kitumista ylös yhdessä muiden naisten ja miesten kanssa. Niin, että juoksijoiden etäisyys toisistaan on vähintään 20 metriä. Ja minä olen ekana huipulla.

Etappi 7, el Escorial de San Lorenzo

Leirin Grande Finalena eli vihoviimeisenä reeninä vedin kisavauhtisen keskimatkan Madridin aluevalmennusryhmän reenissä. Nilkkasukka ei ollut lumiolosuhteisiin sopivin ratkaisu, mikäli halusi varjella akilleksiaan. Reeni meni muuten hyvin, mutta yhtä rastia en löytänyt. Sitä se on, kun on tottunut liian hyviin karttoihin. Meillä suomalaisilla menee heti pakka ihan sekaisin, kun rastikivi ei olekaan metrin korkuinen (kuten muut kartan pikkukivet), vaan kymmenmetrinen kivipaasi. Ei käyty lähelläkään rastilohkaretta, koska "ei se nyt ainakaan tuo voi olla".

Hento lumikerros kaunistaa espanjalaista maisemaa.

Dr. Möö oli seuraamassa reeniä.

Seuraavat pari viikkoa pääsenkin keskittymään viime aikoina harmittavan vähille jääneeseen lempiharrastukseeni eli reenin mättämiseen. Toivottavasti hiihtokelit pysyvät hyvinä.

-marika.

Antalyan auringossa

Hallikausi oli ja meni ja piakkoin olikin taas aika lähteä lämpimään suunnistamaan. Parina aiempana talvena leiri on pidetty Espanja-Portugali –akselilla, mutta tällä kertaa kohdemaana oli Turkki. Koskaan aikaisemmin en ole Antalyan seudulla suunnistanut, joten maastot tarjoavat varmasti jotain uutta koettavaa ja maastopankki senkun karttuu.

Ensimmäinen viikko leiriä on nyt takana ja ainakin olosuhteet ovat ihan vimpan päälle. All inclusive –tarjoilu ei jätä nälkäiseksi ja aurinko on antanut mukavasti väriä käsivarsiin. Treenit ovat sujuneet mukavasti parin päivän takaista yötreeniä lukuun ottamatta. Amatööriyösuunnistajana otin vaihtoehdon a) pakene vaihtoehdon b) juokse rata loppuun äläkä välitä koirista sijaan, joten treeni jäi keskeneräiseksi. Ruumiita maastosta ei onneksi löytynyt, vaikka huhun mukaan sellaiseen olisi siellä saattanut törmätä. 

Välillä radalla

Välietappina juoksimme kaksi WRE-kilpailua eilen ja tänään. Viimeisestä suunnistusstartista alkaa olla kulunut jo vajaa puoli vuotta, joten hieman olivat hanskat hukassa eilisessä keskimatkan kilpailussa. Pitkällä matkalla meno maistui jo paremmalta ja kroppakin tuntui sopeutuneen hyvin 19 asteen helteeseen.

Seuraavaksi muutama päivä kevyempää harjoittelua, joiden jälkeen toisenkin leiriviikon jaksaa treenata tehokkaasti!

-Anna

Se tunne kun

Tien toisella puolella käy kuhina. Valmistelussa on Salpausselän maailmancup viikonloppu. Kisat toimivat myös esimakuna ensi vuoden MM-hiihtoja varten. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua!

Taannoin Suomessa kisattiin myös jääkiekon nuorten MM-kisat. Nämä kisat ne vasta tunnelman nostattivatkin kattoon! Nuorten leijonien pelejä seurasi ja jännitti suuri yleisöjoukko, minä mukaan lukien. Maailmanmestaruuden ratkettua tunnelma levisi aina kansanjuhlaksi asti. Tuona iltana myös minulla oli hymy korvissa ja hieman vaikea saada unta.

Mutta mikä urheilukisojen seuraamisessa oikein viehättää ja luo tunnelmaa? Syitä on varmasti monia, mutta omalla kohdallani penkkiurheilun parasta antia on urheilijoiden onnistumisen ja sen luoman tunteen näkeminen ja kokeminen. Näin ollen voin innostua seuraamaan melkein lajia kuin lajia, vaikkapa nyt jääkiekkoa. Kyse ei ole siitä kuka voittaa tai kuka jää viimeiseksi, kyse on siitä kuinka joku onnistuu oikealla hetkellä suorituksessaan kaikilla sen vaatimilla osa-alueilla ja kuinka tämä onnistumisen tunne loistaa sillä hetkellä urheilijasta tai urheilijoista aitona ilona ja tyytyväisyytenä.

Kyllä, kilpaurheilussa onnistuminen on usein yhtä kuin voittaminen, ja onnistumisen tunne varmaan yhtä usein sama kuin ilo. Mutta ilo ei aina ole sama asia kuin onnistuminen, joten jälkimmäiseen täytyy liittyä myös muuta kuin vain iloitsemista. Nuorten MM-kiekkofinaalia seuratessani ajatukseni vahvistui, että osa onnistumisen tunnetta liittyy myös suoritukseen. Nuorten leijonien iloinen ja ennakkoluuloton pelaaminen kentällä välittyi katsomoon asti, ja voiton hetkellä tämä purkaantui vahvana onnistumisen tunteena. Mieleeni palasi tällöin myös omia onnistumisen hetkiä uran varrelta, suorituksia ja saavutuksia ja sitä tunnetta joita näihin liittyy. Iloitsin nuorten kiekkoilijoiden kanssa, sillä muistin miltä onnistuminen parhaimmillaan tuntuu.

Eräs mentorini sanoi kerran minulle: ”Elät tätä urheilua liian tunteella.” Ymmärrän mitä hän tarkoitti. Onnistumisen tunteen vastakohtana on toinen vahva tunne. Mustavalkoisesti ajateltuna on vain joko tai. Käy helposti niin, että vaaka on jatkuvasti kallellaan väärälle puolelle jos onnistumisen tunnetta ei tule tai se ei ole tarpeeksi vahva. Epäonnistumista voi jopa ruveta pelkäämään. Siksi on tärkeää oppia kokemaan myös näiden vahvojen ääripäiden välissä olevien tunteiden skaalaa. Opetella tuntemaan onnistumista ja onnistumisen tunteen saavuttamista myös harjoituksissa ja muussa elämässä, muuten kipinä jahdata sitä kilpailuista sammuu tai johtaa kaidalle polulle.

Parhaimmillaan tuo vahva onnistumisen tunne, se tunne kilpailusta, kun kehon fyysiset rajat tuntuvat kuin niitä ei olisikaan, ajatus ja toiminta kulkevat käsi kädessä, suorittaminen on rohkeaa mutta varmaa, ja tuloslistalla nimi löytyy korkealta, on yksi motivoivimpia ja palkitsevimpia tunteita. Se saa hymyn huulille vuosiakin myöhemmin, se antaa voimaa ja se saa aikaan lämpimän hyvän olon koko kehossa. Tästä tunteesta haaveilen, tämä tunne saa lähtemään lenkille, ja nähdessäni ja kokiessani muiden onnistumisia sivustakatsojana, minulle tulee hyvä olo, koska tiedän kuinka hieno tuo tunne parhaimmillaan on.

Onnistumisia, onnistumisen tunteita ja -tunnelmaa maailmancup viikonlopulta odottaen

Heini

Hallikausi

Mistä tietää, että hallikausi on epäonnistunut?

Tämäntalvinen hallikausi ei mennyt niin kuin piti, vaikka aikani vietinkin hallissa: sekä uimahallissa että urheiluhallissa, mutta juoksuliikkeitä kartan kanssa tai ilman ei nähty.

Joulun jälkeen, tarkalleen ottaen 27.12. iltapäivällä alkoi akilleen ympäristössä tuntuman jäykkyyttä. Takana oli pitkä reippaanlainen mäkiharjoitus ja ensimmäinen pakkaskeli pitkän plussakeleilyn jälkeen. Otollinen hetki siis jänteille alkaa kiristellä, jos syytä on. Nyt oli.

Laitoin juoksuharjoittelun jäihin jalkani kanssa. Ensimmäiset spekulaatiot ongelmapaikasta kohdistuivat akillesjänteeseen. Myöhemmin valkeni, että tulehdus onkin ukkovarpaan jänteessä.

Täytin vuosia. Periaatteessa menee hyvin (kaljun saa piiloon, rypyt peitettyä meikeillä ja tekarit vielä muistaa laittaa suuhun). Mutta jalka on kipeä, sille keskaria.

Vesijuoksin, sotkin crosstrainerilla, jumppasin, voimailin. Harjoitteluni ei ole ollut mitään anttolaismaista treenimäärällä ilottelua, mutta kuitenkin ihan kelvollista harjoittelua. Olen nimittäin hieman miettinyt, että hyvin useat vammat kuormittuvat myös korvaavia harjoitusmuotoja tehtäessä, joten telakka-ajan pitämiseksi mahdollisimman lyhyenä tuntuu järkevältä olla yrittämättä mitään uusia halliennätyksiä harjoitusmäärien suhteen.

Sellaisen viisi viikkoa se otti, että aloin jälleen juosta. Edelleen juoksen vain osan harjoituksista. Pohkeet menevät jöggiin jokaisesta juoksukerrasta, ja tämäkös ei jalkaterän jänteille tee hyvää. Mutta maltillinen olen ollut juoksuun palaamisen kanssa, suorastaan rauhallinen. Laskeskelin, että MM-kisoihin on vielä yli puoli vuotta. Siinä ehtii vielä vaikka mihin ja mitä.

Ensi maanantaina lähden kuukaudeksi maajoukkueen kanssa jo entuudesta tuttuun Barbateen. Tavoitteena olisi, että saisin juosta kivutta ja ilman jatkuvaa tunnustelua ja puntarointia, että montako minuuttia ja metriä uskallan juosta. Tällä hetkellä jokainen juoksuaskel kehittää, ja sekös on kiva.

Vastaus: epäonnistuneen hallikauden yksi tunnusmerkki voisi olla se, että kun (lopulta) menee halliin juoksemaan, niin pitää hetki miettiä mihin suuntaan lähtisi kiertämään.

-Sofia