Päämäärätöntä voimaa

Huomasin, että tällä viikolla nelinkertaistin viimeisen neljän kuukauden lihaskuntoharjoittelun. On siis ihan vähän jäänyt vähälle. Syksy ajaa kuitenkin kuntosalille ja ryhmäliikuntoihin. On mukavaa mennä kirkkaasti valaistuihin lämpimiin saleihin pimeydestä, märkyydestä ja kylmyydestä, vaikkei niissäkään silloin tällöin mitään vikaa ole. Paitsi että on vaan niin perhanan pimeää ja kylmää.

Flunssailun johdosta puolentoista viikon makailu- ja pullakuurin jälkeen motivaatio on tapissa liikkumiselle. Salille siis, kun keuhkotkin vielä vähän riekaleina.

Eka reeni. Voimieni tunnossa energiavarastot täynnä aloitan kevyesti kutossarjoilla, koska on helppo peesata kaveria. Oikein perussettiä peruskuntosalilla = jäähallin puntti: Tekemisen meininkiä. Mitä reikäsemmät housut sen kovempi tyyppi. Tälle salille ei mennä näyttäytymään täydessä tällingissä. Tänne ei myöskään mennä esittelemään muskeleita. Tänne tullaan urheilemaan. Muutama vanhempi ex-painonnostaja herrasmies on aina tulossa neuvomaan. Muita naisia en ole kovinkaan montaa kertaa nähnyt. Vähän epämukavuusalueella, mutta onneksi on kaveri turvana.

Painoja tankoon heti niin paljon kun pystyi ja reeni maistui. Tiesin saavani jäätävät domsit seuraavina päivinä ja nehän ne sieltä sitten tuli. Muutamat päivät ovat uskomattoman kankeita. Kevyt juoksu yökupissa tuntuu liian vähällä öljyllä olleelta robotilta ensimmäiset 20min, helpottuu sitten.

Heinäkuussa lihaskunto jäi. Tein vain välttämättömät juoksu ja suunnistusreenit. Ei jumia ja juoksu kulki syksyn edetessä paremmin ja paremmin. Mäetkin tuntuivat nousevan helpommin. Jos aikaa ei ole ylenmäärin ja on edes jonkinlaisia tulostavoitteita, lihaskunnon tekeminen tuntuu turhalta, lähinnä vaan juoksuvauhtia hidastavalta, ainakin niiden kertojen jälkeen, jotka yksittäisenä sitten sattuu tekemään. Näin on varmaan moni todennut. Jossakin kohtaa se kuitenkin tuntuu välttämättömältä. Minulla vasen polvi kyllä muistuttaa, että jotain on jäänyt tekemättä. Ja onhan se vaan vaihtelun vuoksi hauskaa, kun kehityskin on näkyvää ja vääjäämätöntä.  

Mikä tahansa voimailu kehittää tällä hetkellä. Niinpä seuraavana vuorossa uusi tuttavuus tfw alias training for warriors. Ensipuraisulta ei ollut mun juttu. Brassailua termeillä, liikaa juustoista amerikan meininkiä. Pelottavalta näyttivät myös rinnallevetojen tekniikkavariaatiot osallistujilla. Upper body strenght tuli tehtyä liikkeillä joiden nimiä en ymmärtänyt enkä jälkeenpäin muista, mutta jotka olivat ihan tuttuja. Hallussa! (piti huutaa joka kerta kun ohjeet ymmärretty…) Ehkä koitan uudestaan, ehkä en.

Puolivälissä viikkoa olinkin sitten niin jumissa, että juoksu ei houkutellut ja lisävoimailutkin olisivat aiheuttaneet loukkaantumisriskin. Lähdin rullaus ja kehonhuoltotunnille, joka sitten olikin peruttu. Ajattelin sisäpyöräillä hiukan ja vähän liikkuvuusjumppailla salilla. Hetkisen poljettuani ja jumppailtuani puoli Kouvolaa, mukaan lukien kuntokeskus, pimenivät. Mielenkiintoista oli se, että noin reilun kymmenen hengen porukasta olin varmaan ensimmäinen, joka lähti pilkkopimeältä salilta kymmenen minuutin kuluttua. Muut eivät käyttäneet tätä tekosyytä. Sinne ne jäivät pimeään reenaamaan.

Kroppa palautui ja uskalsin rikkoa kaavaa. Kävin 1,5 tunnin reippaan juoksulenkin. Maistui. 

Aivoja säästääkseni takaisin salille valmiiksi pureskeltuihin harkkoihin. Tällä erää trx voimailuun. Hyvää keskivartalon hallintaa koko tunti, mutta muuten aina vähän ihmetyttää kuinka ryhmäliikkujat jaksavat tuota hauis- ja ojentalihasten treenaamisen määrää. Verrattuna isoihin jalkalihaksiin myös tällä tunnilla hauis on aika paljon tärkeämpi lihas!

Viikon vika voimailu taas peruspuntilla. Painot +20% verrattuna ekaan treeniin. Kehitys hyvä. Jatkuu siis seuraavakin viikko päämäärättömällä ja hauskalla ulkoilulla ja voimailulla.

Mukavaa marraskuuta!

Marttiina

Faktat pöytään

Kausi loppui kuin kanan lento SM viestiin, jonka jälkeen akillesjänteeni todettiin olevan levon ja kuntoutuksen tarpeessa. Niinpä loppusyksyn kisat jäivät välistä ja oli aikaa paketoida kulunut kausi tilastoihin. Työstäni innostuneena ajattelin kokeilla, mitä pienimuotoinen tilastoanalyysi kertoo kuluneesta kilpailukaudestani.

Kilpailukauteni oli noin 6 kuukautta pitkä, se alkoi maaliskuun lopulla ja kesti syyskuun puoliväliin. Toki kesä- elokuussa kisoista oli yhteensä lähes 1,5 kuukauden tauko. Juoksin kauden aikana yhteensä 25 kisaa, joista 3 oli viestejä ja 5 olivat sprinttejä. Loput 18 kisaa olivat henkilökohtaisia maastomatkoja, joista 3 kisaa juoksin ulkomailla, 2 rastiviikolla ja 4 SM-kisoissa. Koska näistä 18 kisasta yksi oli puhdas selviytymistaistelu kovan leiriviikon päätteeksi ja kaksi olivat kesäflunssan jälkeisiä ensimmäisiä kunnon urheilusuorituksia, en huomioi näitä kolmea kisaa seuraavissa tilastoissani kaudesta. Myös sprintit jätin tarkemman analyysin ulkopuolelle, kuten myös viestit, joissa kuitenkin tunnetusti ylisuoriudutaan tai ryssitään. Mutta alla siis hieman statistiikkaa 14. oikeasta kisasuorituksestani.

Kisani olivat keskimääri 6,5 km pitkiä, lyhyin oli 3,1km ja pisin 12 km. Rastivälejä oli keskimäärin 17, vähimmillään 10 ja enimmillään 33. Onnistumisprosenttini, eli virheettömien rastivälien osuus kisan kaikista rastiväleistä oli keskimäärin 69%, huonommillaan 42% ja parhaimmillaan 92% (kuvassa 1 kisakohtaiset onnistumisprosentit). Prosentuaalinen ero kisan optimiaikaan, eli nopeimpien rastivälien summaan, oli keskimäärin 11%, parhaimmillaan 0,1% ja huonommillaan 25%. Keskimäärin hävisin 38 sekuntia/km kisan voittajalle.

Onnistumisprosentti kisakohtaisesti. Kisat 6-7 ja 12-13 ovat SM-kisoja.

Juoksemistani kisaväleistä, joita oli yhteensä 243, 12% sisälsi alle 15sekunnin virheen, 14% 15-60sekuntisen virheen, ja 2% 60-90 sekunnin virheen. Väleistä 16% virhe sattui rastinotossa, 12% rastivälin keskellä ja 3% alkuvälistä. Sijoituksellisesti tulos vaihteli sijasta 23 voittoon, keskimäärin sijoituin 9.ksi.

Yritin sitten myös analysoida, mitkä tekijät olivat yhteydessä onnistumisprosenttiini, aikatappioon tai sijoitukseeni kisassa. Arvioin kustakin kisasta jännitykseni ensin asteikolla 1-4 : ei jännitystä, vähän jännitystä, melko kova jännitys, kova jännitys. Summasin myös kisaa edeltävän ja edeltävien 2 viikon harjoitusmäärän, tarkistin montako kilpailijaa kisassa oli, missä kuussa kisa juostiin ja annoin kisalle statuksen arvokisa, jos kyseessä oli SM- tai WRE-kisa. 

Jännitin enemmän, mitä enemmän oli kilpasiskoja viivalla tai jos kyseessä oli arvokisa. Mitä enemmän kisassa oli osallistujia, sitä suurempi oli prosentuaalinen eroni kisan optimiaikaan ja sitä enmmän hävisin per kilometri kisan voittajalle. Tappioni per kilometri oli kuitenkin pienempi, mitä myöhemmin kaudella kisa oli.

Suhteellinen aikatappioni kisan voittajaan. Y-akselilla %-ero, X-akselilla kisan kilpailijoiden lukumäärä.

Onnistumisprosentti oli sitä matalampi, mitä pidempi kisa oli kyseessä ja sija oli sitä parempi, mitä lyhyempi kisa oli, mitä vähemmän rastivälejä oli, mitä myöhempi kuukausi oli ja jos kyseessä ei ollut arvokisa. 

Onnistumisprosentti kisan pituuden mukaan.

Mitä suurempi oli edeltävän ja kahden edeltävän viikon harjoittelu, sitä vähemmän virheitä kisassa tein. Melko kova ja kova jännitys yhdistettynä oli yhteydessä huonompaan sijaan, suurempaan aikatappioon per kilometri ja isompaan eroon voittajaan nähden. Kisoissa joissa jännitin, tein kuitenkin vähemmän kaiken suuruisia virheitä ja virhe sattui harvemmin rastille tulossa. 

Yllä kuvaaja virheen sijainnista rastivälillä kisajännityksen mukaan. Alla virheen suuruus kisajännityksen mukaan. Punaisella ne kisat joissa koin jännittäneeni ennen kisaa, sinisellä ne kisat joissa en jännittänyt.

Mitäs tästä kaikesta siis? Onnistuin tällä kaudella voittamaan kisoja ja saavutin viestissä SM mitalin, enkä tehnyt tärkeämmissä henkilökohtaisissa kisoissa yli 90 sekunnin virheitä. Mutta toisaalta niissä kisoissa joissa tavoittelin onnistumista, tein usein huonommat suoritukseni. Suoritus parantui vauhdin osalta loppukautta kohden, mutta suunnistuksellinen onnistuminen oli esim. SM-pitkän finaalissa huonointa koko kaudella! Kaiken kaikkiaan onnistumisprosenttini oli matala, ja siinä on paljon parantamisen varaa. Toki onnistumisprosentti riippuu myös siitä, kuinka kriittinen on itselleen, eli mitä laskee virheeksi ja mitkä niistä nostaa analyysiin. Onnistumisprosentti voi olla matala, vaikka olisikin voittanut joka rastivälin.

Ristiriitaisena tuloksena tilastoissani on se, että jännitys näyttää vähentävän virheitteni määrää, mutta toisaalta jännitys on yhteydessä huonompaan tulokseen taululla. Tämä johtunee siitä, että kun jännitän, vedän kässärin päälle ja suunnistan hitaammin vaikkakin ehkä varmemmin. Jostain kertoo myös se, että lyhyemmissä kisoissa onnistuin suhteellisesti paremmin kuin pitkissä. Tämä voi olla keskittymisestä, mutta myös fyysisestä kunnosta johtuva yhteys. Useimmat virheeni tapahtuvat rastille tulossa ja tässä kohtaa olin myös aika tiukka itselleni tehdessäni kisakohtaisia analyysejä. Luokittelin virheeksi pienetkin epäröinnit rastinotossa, koska kuten tästä tilastopläjäyksestäkin näkee, kisoissa on keskimäärin paljon rastivälejä ja jos jokaisella empii sen 5:kin sekuntia rastinotossa, se tekee jo monta kymmentä sekuntia ylimääräistä loppuaikaan.

Tämä analyysi ei ehkä ole kaikin puolin kriteereitä täyttävä tai täydellisyyttä edes tavoitteleva. Mutta se oli mielenkiintoinen vääntää ja antoi pohdittavaa. Kuten tutkijanakin tiedän, analyysin jälkeen edessä on se haastavin osuus: käytännön muuttaminen. Nähtäväksi siis jää mitä parannuksia näiden ja muun kausianalyysin pohjalta onnistun ensi kaudelle tekemään. Selvää on, että sekunteja on viilattavissa myös muusta kuin tossun liikkumisesta.

T: Heini

Arosan maailmancup

Kansainvälinen kausi kilpailtiin päätökseen viikko sitten Sveitsin Alpeilla Arosassa. Ohjelma oli häijy: kolmeen päivään vedettiin kolme starttia järjestyksessä pitkä matka, keskimatka ja sprinttiviesti. Tällainen kisarupeama ei ole mitenkään poikkeuksellista suunnistuksessa, mutta Alppien rinteet kilpakenttänä lisäsi haasteita. Ilmassa oli vähemmän happea, mikä sai tuntemaan itsensä erittäin huonokuntoiseksi. Ensimmäisenä kisapäivänä juostulla pitkällä matkalla oli ennätyksellisesti nousumetrejä, mutta myös jyrkkiä laskumetrejä, jotka hakkasivat etureidet elottomiksi. Seuraavina päivinä portaita pääsi alaspäin vain kaidetta apuna käyttäen.

Vaikka olosuhteet olivat fyysisesti vaativat, olivat kilpailut suunnistuksellisesti yhdet hienoimmista maailmancupeista, joissa olen juossut. Pitkä matka oli haastavia reitinvalintoja, helvetillisen raskasta mäkeä, henkistä taistelua ja itsensä tsemppaamista. Suoritukseni riitti parhaana suomalaisena sijalle 10, joka on aina hyvä sija maailmancupissa.

Keskimatka rullailtiin kipeillä etureisillä alamäkeen. Jälleen hieno maasto ja hyvät radat! Oma suoritukseni oli paikoin räpellystä ja sijaksi tuli 23.

Viimeisenä kisana oli sprinttiviesti. Joukkueessamme juoksivat minä, Topi "vielä juniori" Raitanen, Måre Boström ja Merja Rantanen. Koko joukkue juoksi todella hienosti ja VOITIMME hopeaa! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen joukkue pokkaa mitalin sprinttiviestissä. Hieno kauden päätös siis!

Tuloksia, kilpailun TV-lähetyksiä ja GPS-käppyröitä voi kurkia täältä.

MC-pitkä. Kuva: http://www.ol-weltcup.ch/de/

Matkalla Turku Sprint Cupiin. Eiku sprintin karanteeniin. Lumi ylläti aamulla.

Viestin viimeinen nousu ennen loppusuoraa.....

....ja läpsystä vaihto. Kuvat: http://www.ol-weltcup.ch/de/

Sveitsi karkasi ja voitti, taas, me hienosti toisia ja ruotsi kolmantena.

Huippuja ja korkein huippu. Malja Minnalle kisojen jälkeen koko joukkueen kanssa huipulla.

Kiitos kaudesta valmentajat, huolto ja muut maajoukkueen urheilijat!

Euromeeting

Jälleen on saatu puolivuotinen suunnistuskausi päätökseen. SM-pitkien aikaan sain kuulla, että pääsen vetämään suomikamoissa vielä syyskuussa Viron Euromeetingissä. Mukavaahan se oli päästä isoihin kisoihin vielä kauden päätteeksi ja olin tosi mielissäni reissusta. Euromeetingin kolme kilpailua olivat myös ensimmäiset kansainväliset starttini naisten sarjassa.

Matkustukset Otepäähän sujuivat melko kivuttomasti ja torstai-illan verkkalenkillä oli yllättävän hyvä kulku. Jostain syystä vire kuitenkin katosi seuraavan päivän sprinttiin mennessä. Rata oli aika helppo ja paljon oli pätkiä, joissa olisi voinut laukata menemään. Jalkani kykenivät kuitenkin vain raastoraviin ja eroa kärkeen kertyi reilusti. Kauhulla odotin, että mitenköhän käy lauantain kymmenen kilometrin viidakkosuunnistuksessa.

Kisassa kävikin ilmi, että olin saanut maastosta väärän kuvan mallisuunnistuksessa. Suot olivat hyvin juostavia ja puskatkin vain paikoitellen hankalia. Juoksu tuntui hyvältä ja suunnistuskin sujui mallikkaasti puoleenväliin asti. Loppuradalla oli havaittavissa pakenemis- ja saalistussuunnistusta eteeni lähteneen kilpasiskon kanssa ja hölmöilyihin tuhrautui kolmisen minuuttia. Silti täytyy myöntää, että kivaa oli!

Keskimatkan kilpailu lähti huonosti käyntiin, kun virheitä tuli kolmelle ensimmäiselle lipulle. Sain homman haltuun siitä eteenpäin, mutta kuitenkin useammalla välillä oli suunnan kanssa seilaamista ja sen seurauksena turhaa kaartelua rastille. Maasto oli kuitenkin hienoa ja mukava reissu oli täydellinen päätös kaudelle! Nyt vuorossa on muutaman viikon siirtymäkausi, jota lähden viettelemään torstaina Välimeren lämpöön.

-Anna

Hiton nuiva postaus, jossa avaan koko kisan väli väliltä

Pääsin eilen kirmaamaan Viron Suunto Gamesissa Euromeeting-keskimatkan. Koska kyseessä oli kauden pääkisani, aion nyt kirjoittaa ihan perinteiseen kisa-analyysin, jossa käyn kilpailun läpi väli kerrallaan. Tällaisia analyysejä löytyy suunnistusblogeista harmittavan vähän, joten lienee lukijoidemmekin kannalta mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten ajatusmylly pyörii maajoukkue-edustuksia hamuavalla kilpasuunnistajalla.

Levykompassinaisella oli vähän haasteita viimeistelytreenissä.

Taustallahan minulla on harjoituskaudelta 2014-2015 150 juoksukilometriä, joista vajaa satanen huhti-toukokuussa ja loput elo-syyskuussa. Suunnistuksen osuus kilometreistä on kuitenkin n. 80%, joten pidän kilpailuun valmistautumistani varsin hyvänä. Takana oli kuluneelta kaudelta neljä kilpailua, joista kolme juoksin keväällä tuskaisan kipeän jalan kanssa. Lisäksi syksyllä pääsin tekemään Savo-Karjalan AM-keskimatkalla huonon kenraaliharjoituksen ennen eilistä ensi-iltaa.

Asiaan:

Lähtö-1:
Samaan aikaan startannut N21B-sarjalainen yrittää hönkiä ohi K-viitoituksella. Hylkään ajatuksen rauhallisesta alusta ja sprinttaan koolle niin kovaa, etten juurikaan ehdi karttaa aukoa. Onneksi ykköselle menee valtatien levyinen ura.

1-2
Onpas tiheää. Pyöritän polvisuunnan ja löydän rastin, vaikka rastinottoa häritseekin ympyrän reunalla harhaileva itävaltalaismies.

2-3
Itävaltalainen leimaa ja lähtee juoksemaan suunnilleen oikeaan suuntaan. Iskeydyn peesiin, koska naisten rata on kuitenkin vain oikaistu miesten rata. Rastivälillä tulee mieleen, että onkohan hyvä peesata kaveria, jolla ei lähtöajasta päätellen ole kovin hyvä WRE-sijoitus ja jonka näin juuri koukkaavan edellistä rastia. Lippu löytyy kuitenkin mukavasti ja koodikin täsmää.

3-4
Selkä loittonee, mutta polkua pitkin osaan itsekin jolkotella niin lähelle rastia, että kuulen SportIdentin piippauksesta jonkun muun leimaavan lähistöllä.

4-5
Kääntöväli.

5-6
Miksei kukaan ole tarponut uraa tähän kyrveikköön? Alkaa kiukuttaa ja pummaan rastia liian alhaalla notkossa. Ihan oli aukkoa sielläkin eikä mitään tiheikköä.

6-7
Kadotan uran taas. Kyllä pitäisi alkupään lähtijöiden saada jyrättytä maastoon selvempi ura, ettei enää puolenvälin jäkeisellä lähtöpaikalla tarvitsisi raivata pusikkoa. Haahuilen tiheiköstä rastille.

7-10
Mukavia polkuvälejä. Tosin minun ehkä kannattaisi vetää viivaa pitkin, koska polulla runkonopeus ei riitä.

10-11
Alan tummua, mutta onneksi maasto on hyväkulkuista.

11-12
Joudun pysähtymään, että pystyn kiipeämään yli kaatuneesta puunrungosta, jonka normaalisti ylittäisin aitoen.

12-13
Hitot runkonopeudesta, tekisi mieli vain juosta tätä tietä 90 astetta väärään suuntaan, koska tuo yhden käyrän penkka näyttää ylivoimaisen isolta. Rastia lähestyessä näen Lea Vercellottin leimaavan.

13-14
Vilkaisen seuraavaa väliä: helppo, tuskin ranskatar tuota pummaa. Taittelen kartan taskuun ja juoksen Vercellottin selkää kiinni.

14-15
Puolivälissä saan ranskalaisen kiinni. Ohitan hänet ja oikaisen aukolta rastille ohittaakseni polun tukkivan veteraanisarjalaisten kävelyletkan. Otan matkalla mutakylvyn ojassa ja letka on edelläni rastilla.

15-16
No nyt löytyi kunnollinen ura. Hyvä, koska en jaksaisikaan lukea enää karttaa.

16-17
Ei muistikuvia, eli en tainnut pummata.

17-M
Väliaikojen mukaan olen juossut 250 metriä pitkän maalisuoran 3.07 min/km -vauhtia. Järjestäjät ovat siis mitanneet loppusuoran virheellisesti liian pitkäksi.

Semmosta. Ens kauteen!
-marika.

Kertomus henkilöhahmoineen perustuu tositapahtumiin ja kirjoittajan subjektiiviseen kokemukseen. Emme ota vastuuta mahdollisista asiavirheistä. Otsikon tekijänoikeudet kuuluvat S.Haajaselle.

syväanalyysi sm

Sm viikendi takana. Hyvinhän me viesti vedettiin, punainen joukkue vaan tällä kertaa vielä paljon vihreitä paremmin: Onnittelut!

Rintintinistä jäi aika kökkölöörööt hampaankoloon, mutta eipä tuo ole sujunut koko kesänä. onneksi Tönö korjas potin! jeah!

Olo on aina tämän syksyn kevyehkön viikonlopun jälkeen pirtsakka. Kotimatka autossa ei ole yhtään huonovointinen. Aamulla on tosi kiva mennä töihin ja silleen. Blogiinkin jaksaa kirjoittaa pitkän tekstin ja syvän analyysin. 

Kiitos tytsät ja kannustusjoukot! Uppeeta edustaa eSkoja! Ens viikoloppuna flowta yössä!

-Marttiina

Sport Identiteettikriisi

Vaikka blogi nukkui kesäunta, niin me urheilijat silti tallasimme polkujamme tahoillamme. Oma koko kauden selvä päätavoite oli Skotlannin MM-kisojen pitkällä matkalla, josta onkin jo kulunut kuukausi. Lukuisat kerrat pitkin syksyä olen saanut kerrata sattumusta, joka MM-rasteilla kävi. Tässä siis pieni throw back MM-kisojen pitkälle matkalle ja sen jälkeiseen suunnistuslamaannuksen aikaiseen elämään.

 Palataan Skotlantiin ja rastille numero kuusi, kun kisaa on taivallettu hieman alle puolet:

Saavun rastille ja huomaan, että sormestani puuttuu Sport Ident. Tunne on epäuskoinen enkä hetkeen tiedä mitä tehdä. Sitten muistan, että Sport Identin tai leimausyksikön ollessa epäkunnossa isketään pihtileimaus kartan reunaan. Nokkelana lyön leiman, huokaisen helpotuksesta ja jatkan matkaa. Hieman ehdin harmitella, että häviän muutamia sekunteja joka rastilla pihtileimauksessa, kun muut leimaavat Sport Ident Air:lla...

Ehdin juosta kohti seuraavaa rastia minuutin ajan, kunnes ymmärrän, että hittoako loppujen rastien leimat kartan reunassa auttavat, kun minulta puuttuu viisi ensimmäistä leimaa! Käännyn takaisin samoja jälkiä ja menen etsimään Sport Identtiä jyrkästä rinteestä, johon arvelen sen tipahtaneen, koska taisin käsillä ottaa tukea alas päin tullessa.

EI LÖYDY.

Rinteessä Identtiä etsiessäni muistan järjestäjien kiinnittäneen ranteeseeni lähtökarsinassa  back up -rannekkeen. En tiedä tarkalleen, että mikä se on tai mikä sen tehtävä on. Mutta "back up" on nimi, joten voisin ehkä "leimata" sillä loput? Ranneke ei piippaa eikä välähdä rasteilla. Muutenkin se on kuin Kinder-munasta saatu sininen leikkikello, jossa ei ole näyttöä. Leimaustekniikkanani huljuttelen ranneketta leimausyksikön yläpuolella ja kosketan rannekkeella yksikköä toivoen, että jotain rekisteröityisi.
Seuraavan rastivälin (6-7) puntaroin mahdollisuuksiani: todennäköisesti (tai lähes varmasti) otan hylsyn, mutta jos olisi edes pikkuruinen mahdollisuus, että saisin tällä Kinder-kellolla leimat ja hyväksytyn suorituksen, niin eikö kannata yrittää..? Olen kuitenkin MM-kisoissa.

Lopppumatka maaliin on piiiiiiiiitkä. Vaikka saisin hyväksytyn suorituksen, tiesin hukanneeni etsintäreissuun jo liian paljon aikaa saadakseni tuloksen, joka tyydyttäisi. Lataus katoaa ja pettymys saa vallan jo metsässä.

Maalissa kuulen, että Back up onkin fuck up, ja tarkoitettu vain ajanottoon.

Moni on kysynyt, että oliko minulla Sport Identissä mitään varmistusta. Ei ollut. En laittanut järjestäjiltä saatuun Sport Identiin varmistusviritelmää, joka minulla omassa Sport Identissäni on. Tyhmää ja huolimatonta, vieläpä MM-kisoissa.

Mutta myös huonoa tuuria. Isolla osalla joukkueestamme ei ollut varmistusta.

Kisojen jälkeen olin melkoisen surkeana ja lamaantunut. Yleensä olen pieleen menneen kisan jälkeen kiukkuinen (kiroilen, ähisen ja potkin käpyjä), mutta nyt olin vain surullinen. Onneksi heti kotiin palattuani pääsin  MM-harmitusta pakoon Pohjois-Italiaan, jossa aamupäivisin teimme pitkiä hienoa lenkkejä mäkien päälle, ja illat syöpöteltiin italialaisia herkkuja ja nautittiin kaupungin tunnelmasta. Pilviä ei juuri näkynyt koko viikkolla ja lämpömittari paukkui punaisella.

Lähes suoraan Italiasta palattuani lähdin maajoukkueen kanssa leirille Strömstadiin ensi vuoden MM-tyyppimaastoihin. Leirillä pääsimme nautimaan hienoista ja raskaista maastoista, kauniista maisemista, kovista treeneistä, hyvästä seurasta ja mustikoista. Reissu tuli minulle ehkä hieman liian nopeasti MM-kisojen pettymyksen jälkeen, ja oma suunnistaminen oli jokseenkin masentunutta ja halutonta. Leirin loppupuolella kaaduin leirikisassa ja löin olkapääni, joka oli kipeä, ja on edelleen. "Tyypillinen jääkiekkoilijan taklausvamma", eikä röntgenissä näkynyt murtumaa. Vaikeuttaa kuitenkin suunnistamista, kun pitää varoa taklauksia. Siis kaatumisia, kädelle varaamista vaikkapa jyrkänteiltä alastullessa tai ylöspäin punnertaessa.

Strömstadin auringonlaskussa.

Viikonlopun SM-pitkät menivät alakanttiin. Suunnistus oli ponnetonta ja flegmaattista, jalatkin pehmeät. En osaa sanoa, miksi alisuoriuduin viikonloppuna. Tai ehkä se lienee monen asian summa: MM-kisa pettyneisyys. Liian kova MM-leiri, kun en ollut henkisesti valmis enkä kiinnostunut. Kipeä olkapää vie liikaa huomiota ja solmuttaa koko homman. Orastava flunssa. Pienimuotoinen sportin identiteettikriisi.

Mutta jos joku on varma, niin se on varma, että tämä kausi ei ole vielä osaltani tässä.


Ja SM-pitkillä oli käytössä varmistuksen varmistus: tarkistusliuskan teippasin kiinni Emitiin.


-Sohaaja