Yö on pimeimmillään. Ainoastaan katuvaloista heijastuva keltainen valo pilkahtaa
verhojen välistä. En tiedä mitä kello on kun avaan silmäni mutta tuntuu kuin
vasta olisin ne sulkenut yrittäessäni nukahtaa. Palelen vaikka päälläni on
pitkähihaista ja lahkeista ja villasukkaa. Kehoni särkee ja lihakseni kouristelevat. Tuskan hiki puskee
ohimoille jotka jyskyttävät kuin niitä louhisivat kymmenet kaivosmiehet. Vetäydyn
kerälle ja vedän peittoa tiiviimmin ympärilleni. Tuntuu kuin kallon onteloissa
riehuisi tulipalo ja hengittäminen on tuskallista. Yritän halita vilunvärinät
ja suljen silmäni. Päässäni kulkee irrallisia ajatuksia jotka tuntuvat
jahtaavan toinen toisiaan. Jotkut ajatukset kasvavat ja hidastuvat ja
voimistuvat enkä tiedä ovatko ne unta, totta vai mielikuvitusta. Toivon
ensimmäistä, olen rättiväsynyt.
Avaan jälleen silmäni. On edelleen pimeää mutta pimeys ei
ole yhtä tiivistä kuin aiemmin. Aivan kuin tuolta verhojen välistä jo näkyisi
hieman luonnonvaloa. Minulla ei ole kuuma vaikka olen hiestä märkä. Nenääni
polttaa ja kitalaki on kuin hiekkapaperia. Nousen ylös ja astelen pimeään
keittiöön hakemaan vettä. Vesi maistuu karvaalta mutta kostuttaa suuta. Palaan
petiin ja yritän hakea asennon jossa saisin unen päästä kiinni. Havahdun
yhtäkkiä ääneen rappukäytävästä. Motorinen surina kajahtaa ilmoille ja
voimistuu kunnes päättyy metalliseen kolinaan. Seuraavaksi äänet tulevat oveltamme.
Postiluukku kolisee ja seuraa vaimea tömähdys. Lehti, tietenkin. Hikoiluni on
loppunut. Vilunväristykset lisääntyvät ja särky hiipii lihaksiin kuin
nousuvesi. Käperryn kyljelleni ja yritän keskittyä hengittämään. Sisään, ulos,
sisään, ulos. Vaivun johonkin unen ja valveilla olon välitilaan. Ulkona valo
lisääntyy, aamu on tulossa.
-hw
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti